Mistä kaikki alkoi…
Mistä alkaisin? Olisi niin paljon asioita mitä haluaisin kirjoittaa. Jotta musiikkiani, taidettani ja runouttani voisi ymmärtää paremmin, tulee tietää jotain minusta. Aloitan siis alusta…Synnyin 18.4.1973 Tampereella ja olin perheemme esikoinen. Muutimme pian syntymäni jälkeen Saarijärven Lannenvedelle. Asuimme vanhan kyläkoulun yläkerrassa. Asunnossa oli ainoastaan keittiö ja yksi huone. Lapsuuteni oli aika monimutkainen. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja ensimmäiset kymmenen vuotta elimme pelon ja epävarmuuden aikaa. Myöhemmin minulle syntyi 2 veljeä ja sisko. Elämääni kuului kuitenkin paljon myös hyviä ihmisiä ja minulle toisia vanhempia olivatkin mummo ja pappa. Nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, tulee heti mieleen miten kirjoittaa niin, etten kirjoita sellaista, mitä ehkä muut sisarukset eivät haluaisi minun kirjoittavan, joten yritän kirjoittaa niin, etten aiheuttaisi heille mitään vahinkoa kirjoituksissani. En siis kerro heistä, vaan ainoastaan omasta elämästäni. En ole koskaan hävennyt tai kokenut, etten voisi puhua lapsuudestani, päin vastoin. Minun kokemukseni voivat olla avuksi jollekin muulle ja jos yksikin ihminen saa vertaistukea tai voin häntä auttaa, olen siitä onnellinen. Äitini oli niin hyvä äiti kun olosuhteisiin nähden pystyi. Minulle kuitenkin jäi perheen vastuunkanto, koska olin vanhin. Väkivalta oli raakaa ja siihen kuului kaikki osa-alueet, mitä vaan isäni osasi keksiä. Silti en vihaa häntä, en ole koskaan vihannut. Selvinpäin isä oli rauhallinen ja hiljainen, mutta humalassa ja pilleripäissään ihan jotain muuta. Totuin siihen, että nukuimme vaatteet päällä, jotta pääsisimme nopeasti karkuun, sillä isämme tuli sisään ikkunasta, jos ovesta ei päässyt. Isäni kuoli 40 vuotiaana, tukehtui omaan oksennukseen puistonpenkillä. Itkin hautajaisissa. Tänä päivänä olen ainoastaan vihainen siitä, että hän meni kuolemaan. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan aikuisena ja kysyä miksi? Mietin monesti, että jos on katsonut katkaistua haulikkoa silmiin, osaanko enää ikinä pelätä mitään. Kyllä minä osaan, mutta ainoastaan sitä, että omille lapsille sattuisi jotain. Kaikkein eniten kuitenkin pelkäsin ja kärsin siitä, mitä isä teki äidilleni. En pelännyt hänen minuun kohdistuvaa väkivaltaa, vaan sitä mitä hän tekisi äidilleni tai sisaruksilleni. Tottakai pelkäsin itsenikin puolesta, mutta niin kuin monet perheväkivaltaa kokeneet kertovat, jostain syystä tuntuu kaikkein pahimmalta nähdä väkivaltaa omaa äitiä ja sisaruksia kohtaan. Isän nukkuessa humalaansa sohvalla piti olla ihan hiljaa, ettei hän herää. Herätessään hän usein sai raivokohtauksen ja hajotti koko kodin ja heitti meidät ulos oli talvi tai kesä. Samaan aikaan kun elin tätä elämää, olin koulukiusattu ensimmäiset kuusi vuotta, ja rajusti. Pelkäsin joka aamu lähteä kouluun ja koulusta kotiin. Kukaan ei välittänyt. Itkin monesti luokassa kun en uskaltanut lähteä kotiin, mutta opettaja sanoi vain, että ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”. Joo, mutta ne potkut sattui. Lapsuudessani oli kuitenkin paljon hyviäkin asioita. Nämä hyvät asiat mahdollisti äidin puolen muu suku ja kaverit. Minulla oli kuitenkin kavereita, jotka edelleen tänä päivänäkin kuuluvat elämääni jollain tapaa. Olen onnekas tässäkin suhteessa. Minun ainoa turvapaikkani oli mummola, sinne ei paha päässyt. Mummola oli pieni mökki, missä oli vain kammari ja tupa. Vesi ei tullut sisälle ja lämmitys tapahtui puulla. Piha rakennuksia oli kaksi aittaa, sauna, ulkohuussi, moottoritalli ja puuvajat. Rakastin tätä paikkaa. Sanotaan, että on paikkoja joissa sielu lepää, minun sieluni lepäsi täällä. Jossain vaiheessa isovanhempani ostivat kerrostalo kaksion, mutta vietimme silti kaikki kesäajat mökillä. Kun tuli minun aika lähteä kouluun, muutimme Saarijärvelle, jotta pääsisin paremmin kulkemaan koulussa. Kun täytin 10 vuotta, pääsi äitini isästä eroon. Elämä alkoi näyttää paremmalta ja aloin harrastaa lentopalloa sekä tanssia. Muutimme kerrostaloon, jossa oli alaovi, joten oli turvallista asua siellä. Kaikki oli hyvin, kunnes. Muutimme Järvelään lähelle Lahtea. Tämä oli jotain, joka murskasi kaiken mitä olin saavuttanut. Olin 14 ja kaikki muuttui. Elämäni lähti alamäkeen ja se alamäki pysähtyi vasta vuoden kuluttua. Tämä vuosi oli minulle järkyttävää aikaa ja tulevaisuuteni olisi voinut mennä ihan toisin. Vuoden aikana kuvioihin tuli tupakka ja alkoholi ja elämänvaihe mistä en ole ylpeä. Ystäväni kanssa liftasimme vuoden paikasta toiseen ja käytimme alkoholia ihan liikaa. Majailimme Saarijärvellä eräässä talossa, jossa asui paljon porukkaa. Se oli toisin sanoen sellainen eksyneiden majatalo. Eräänä aamuna kuitenkin istuin yksin laiturilla ja mietin, tätäkö minä haluan? Tämä oli käännekohta, jossa toisin valitessani, en olisi tänä päivänä tässä. Mutta valitsin oikein. Nousin laiturilta, pakkasin tavarat ja liftasin kotiin. Olin jäänyt luokalle, koska en koskaan ollut koulussa. Kävin siis kasi luokan uudelleen. Sain peruskoulun loppuun ja menin töihin jo 15 vuotiaana. Tämä on ensimmäinen osa elämästäni. Tämä ensimmäinen osa on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, se on osa minua. Olen aina nähnyt asioissa sen puolen mistä voi oppia. Miten kääntää kaikki itselle niin, että ne kääntyy vahvuudeksi ja ymmärrykseksi. En väitä, että se olisi ollut helppoa, mutta mikä sitten olisi ollut toinen vaihtoehto, antaa periksi? Minä en ole halunnut antaa periksi. Äitini kuoli 2014 syöpään, samana vuonna joulukuussa kuoli pappa. Mummoni oli kuollut jo aiemmin. Minulla ei ole enää ketään vanhempaa. Kaipaan välillä niin kovasti heitä ja sitä turvaa, minkä he minulle pystyivät antamaan. Niin kuin aiemmin kirjoitin, tämä on ensimmäinen osa elämääni. Seuraavassa eli toisessa blogi kirjoituksessani jatkan tarinaa. Kiitos jos luit tänne asti❤️
Peruskoulun jälkeen tein monenlaisia töitä. Silloin ei ollut kovin helppo päästä kouluihin, niin kuin tänä päivänä on. Vaihtoehtoja ei ollut kovin paljoa. Halusin töihin ambulanssiin ja vihdoin siihen tuli mahdollisuus, kun lähihoitajan koulutusta alettiin tarjota. Lähdin siis opiskelemaan Lahteen lähihoitajaksi. Samaan aikaan kun opiskelin, aloin odottamaan kauan kaivattua lasta. Olin kärsinyt lapsettomuudesta jo pidemmän aikaa ja vihdoin testi näytti kahta viivaa. Minulla oli useampi keskenmeno ja minulle oli myös tehty 4 koeputkihedelmöitystä Tampereella yksityisellä Ava klinikalla. Voitte vaan kuvitella sitä onnea, kun ensimmäiset 3 kuukautta raskautta oli kulunut ja suurin keskenmenon riski oli ohi. Joulukuussa 1998 synnytin terveen tyttövauvan. Toukokuussa 2000 valmistuin lähihoitajaksi ja samana vuonna syntyi toinen lapseni, poika. Olin aina haaveillut isosta perheestä ja nyt olin saanut jo kaksi lasta, vaikka vielä vähän aikaa sitten luulin, etten ikinä saisi yhtään omaa pienokaista. Vuonna 2001 muutimme Jyväskylään. 2004 aloitin sairaanhoitaja opinnot. Samana vuonna syntyi kolmas lapseni, poika. Opiskelin ja hoidin lapsia. 2007 syntyi tyttö ja 2009 poika. Vuonna 2010 valmistuin sairaanhoitajaksi. Tein töitä ambulanssissa ja päivystyspoliklinikalla. 2011 syntyi kuopukseni, poika. 2013 täydensin koulutusta ensihoitajan tutkinnolla. 2017 aloitin sosiaali- ja terveysalan kehittäminen ja johtaminen YAMK Lappeenrannassa. 2019 muutimme Vieremälle lähelle Iisalmea. Kävin töissä Sukevan vankilassa, josta siirryin Attendolle 52 paikkaisen hoivakodin johtajaksi. Luin vielä geriatrian erikoistutkinnon. Arvoni eivät kohdanneet tämän firman kanssa ja vuonna 2024 muutin takaisin Jyväskylään saadessani paikan Medivida Hoiva Oy:ltä ja pääsin avaamaan ihan uutta 48 paikkaista hoivakotia. Ikäväkseni firma myytiin Esperille 1.1.2026 ja huhtikuussa 17. päivä loppui työni siinä firmassa. Tässä lyhennetysti elämän kulkuni.
Minulla olisi paljon kerrottavaa omasta elämästä, mutta kaikkea en halua jakaa ihan kaikille. Elämä ei kuitenkaan ole ollut aina kovin helppoa, mutta ikinä en ole antanut periksi. Olen monesti pohtinut sitä, mitä tämä elämä oikeasti on ja miksi olemme täällä. Uskon, että tätä on moni muukin pohtinut. Mutta tällä on tarkoitus, mitä me emme ehkä vielä vaan tiedä ja se jää nähtäväksi sitten, kun on minun on aika poistua tästä elämästä. Kiitos jos luit tänne asti❤️